Puiden siimeksessä, seisovat vedet

Näissä lammikoissa hyttyset heräävät jo, se tietää metsäreissujen vähenemistä, 

olen valitettavasti itikoitten ykkösherkku.

These ponds are homes for mosquitos. They are waking up now, which makes my visits

in forests a bit uncomfortable. Spring and autumn are the best seasons for northern forest trips.

Kuljeskelua Meilahdessa, Kaijanlahdella, Seurasaaressa, Jollaksessa ja Herttoniemessä.

Sammalta taskussa

 Kevätpäivä Ainolassa. Viime visiitistä oli yli 30 vuotta, siitä muistijälkenä aikuisten ihmettelemä vohvelirauta keittiössä (siellähän se toki vieläkin, koristeellista valurautaa) sekä nolous siitä että me lapset käveltiin Sibeliusten hautakannen päällä! En ymmärtänyt että se oli hauta, niin kiva leikkipaikka kunnes aikuiset näkivät. Muistikuvani mukaan hautakansi oli ruskea, mutta nyt se oli vihreä. Oliko kupari ollut siis vielä uutuudenpunertavaa aikoinaan, nyt jo hapettunutta...

Talossa ei saanut kuvata (ihan oikein), mutta muistiinpanoiksi otin kuvia puutarhasta ja muun muassa takapihan kiviportaista: kelpaisi jokaisen astella sammal- ja kukkaportailla! Ainakin minä haluaisin.

Hauska legenda säveltäjästä on se, että hänellä oli aina sammalta sisältävä tulitikkuaski taskussaan: sitä nuuhkaisemalla pääsi heti metsätunnelmiin. Itse olen kulkenut joskus tervaksen pala taskussa, sitäkin on mukava nuuhkia, ja voisin sanoa sammalta nuuhkivalle Jannelle: I feel you...

Aino Sibelius lienee ollut suuri kaunosielu, siinä määrin esteettisesti ja hyvällä maulla sekä sisä- että ulkotila oli järjestetty: lemmikkipilvet omenapuiden alla!

 Korkeaksi kasvaneen kuusiaidan takaa näkee peltojen yli Tuusulanväylälle (tai mikä tien nimi onkaan). Puutarhasta liikennettä ei näe, mutta säveltäjän työhuoneesta osin kyllä. Onneksi ei vielä 1900-luvun alkupuolella, eihän sellainen olisi sopinut!

 Piha ja lähimetsä olivat täynnä mustikankukkia, tuleekohan hyvä mustikkavuosi?

Tästä kuulin turistiryhmien innokkaasti jutustelevan.

It was a nice spring day at Ainola, the home of Jean Sibelius' family.

My last visit there was more than 30 years ago, and since it is Sibelius' 150th anniversary, why not to make a little tourist trip again.

It is not allowed to take photos indoors, therefore a few from the garden, which was Mrs. Aino Sibelius' realm. It is kept quite similar as it used to be, as well as the indoors, so you can follow the aesthetics and the taste of the inhabitants. I was particularly fonded by the stony flowery steps and the forget-me-not clouds under the apple trees! The one who planted those must have had a beautiful mind. 

(The title is translated "Moss in the pocket": there is a legend that Mr. Sibelius always had a match box in his pocket, filled with moss: to take a sniff of it and he was immediately in the forest mood.)

Ihmeellinen planeetta (osa 2865...)

 Helsingin yliopiston mineraalikokoelma on siirretty Kumpulan kartanoon, joita molempia pääsi katselemaan avoimien ovien päivänä. Sinne siis, kun sai kolme juttua samalla kertaa: puutarhan kevättunnelmat, kartanon ja kivet. (Fossiilit tulevat kesemmällä, pitänee tehdä uusi reissu.) 

*

Kumpula Manor in the middle of Botanical garden is the new home for the mineral collection of university.

 "Kivimeteoriitti

Bjurböle, Porvoo

Maaliskuun 12. päivänä 1899 klo 21.29.30 putosi Porvoon lähelle mereen suuri kivimeteoriitti. Loistava tulipallo nähtiin koko Etelä-Suomessa ja naapurimaissa. Mm. Helsingissä tuli hetkeksi valoisa, kuultiin mahtava pamaus ja jyrinää niin, että ihmiset luulivat maailmanlopun tulleen."

*

The biggest meteorite fallen to Finland (328 kg) has a beautiful glass cage.

In 1899 when the stone fell in the sky as a bright fire ball, people thought it's the end of the world. 

Now the meteorite looks quite modest, almost sympathetic lonely alien in the Earth...

 Tuntematon museovieras kysyi: "Oletko katsonut kattoa?" No enpä tullut ajatelleeksi, kun kuljin nenä kiinni vitriineissä. Hieno katto.

 Miksi pidän museoista ja yliopistoista: ne ovat tiedon tihentymiä ja ihmettelyn paikkoja, aina oppii uutta, kuriositeettejakin. Aa-laava on kielellisesti kaunis nimi vulkaaniselle kivelle. Väyryneniitti on puolestaan hassu nimi mineraalille, nimetty löytäjänsä Heikin (eikä Paavon) mukaan. Kotikaupunkinsa mukaan nimetty harvinainen helsinkiitti oli kiva nähdä myös. (Mineraalien -iitti- ja -liitti-päätteet juontuvat kreikan kiveä tarkoittavasta lithos-sanasta.)

 Olihan siellä jotain tosi vanhaakin...

Sitten puutarhakierrokselle!

After the nice cafe, a garden tour.

Nuuh!

Kahvila metsässä

Pystytimme Luonto-Liiton metsäryhmäläisten kanssa pienen kahvilan viime lauantain Ravintolapäivänä. Tämä Lähimetsäkahvila löysi (paljolti logistisista syistä) paikkansa Helsingin keskuspuistosta. Sään, vuodenajan ja paikan yhtälö oli ihastuttava: heleät vaaleanvihreät lehdykät tummaa kuusikonsiimestä vasten, linnunlaulukonsertti, ketunleipien ja valkovuokkojen matto jalkojen alla, siellä täällä paljon erilaisia saniaisia, kaatuneita puunrunkoja istuimina, ohikulkevia ratsukkoja höristelevine hevosineen, raikas aurinkoinen ilma. Kahvilamme ohitse kirmasi jopa kaksi valkohäntäkaurista, onkohan sellaista nähty koskaan missään kahvilassa!?

Listalla tarjoiltiin muun muassa metsän ja kevätluonnon inspiroimia ja tuottamia herkkuja: vuohenputkipestolla täytettyjä sämpylöitä, mustikka-energiapatukoita, pakuriteetä ja koivunlehtijuomaa. Monelle kaupunkilaiselle nämä taisivat olla aikamoinen elämys.

*

Last Saturday we (forest activists from Luonto-Liitto) put up a small Forest Cafe at the central park of Helsinki. The scene was just perfect: the spring forest with birds singing, white flowers blooming, light and dark green colours, horses (with riders), squirrels, white-tailed deers (!), sunlight and fresh air. People were sitting on natural logs - there were romantic couples too, who could not feel romantic in such environment - eating our wild weed pesto buns and blueberry cookies, drinking chaga mushroom tea and birch leaf drinks.

It was a successful concept and a lovely day!

Pörrökukkia

 Etelä-Karjalan luonnonsuojelupiiri toivoi havaintoja maakuntakukasta kangasvuokosta (Pulsatilla vernalis), joka on rauhoitettu eikä niin kovin yleinen Suomessa eikä koko maailmassakaan, ehkä jopa vähenemään päin ympäristömuutosten vuoksi. Lähdin kiertämään tutuille harjuille, josko lapsuudenkaveria "pörrökukkaa" vielä tapaisi. Ensin kävin markkinoilla ja kyselin tutuilta "onko kangasvuokkoa näkynyt?" (nythän se kukkii parhaillaan). Monihan niitä tuntuu metsissä liikkuessaan näkevän, mutta paikkoja ei tule pantua mieleen. Valitettavan tuttua on myös se, että vuokkoa yritetään luvatta siirtää metsästä omaan pihaan, vaikka karujen olojen kasvi ei menesty ollenkaan ravinteikkaassa puutarhamullassa. 

Kuulin myös hauskan maininnan tuntemastani ja vähän äkäisenä pitämästäni miesvainajasta, joka kuulemma vei perheensä keväisin katsomaan kangasvuokkoja: hänellä oli siis (kangasvuokon)pehmeä kohta sielussaan!

 Kolme sulotarta

Löysin loppujen lopuksi aika monta esiintymää; parhaassa laskin yhdestä rinteestä 187 kukkaa!

Paikka oli myös sen laatuinen, ettei sitä ehkä hakata ihan helposti: kasvi saa siis elellä paikalla toivottavasti häiriöttä ja pitkään.

*

The beauty here is Pulsatilla vernalis, the provincial flower of South Karelia.

A local nature conservation organisation is mapping the places this plant is still growing, so I went to check if I can find any in my childhood playground-forests. I also inquired some locals, if they have seen these soft flowers this spring, and despite of heavy forest management, I could find them, on the best spot 187 flowers! Indeed it is a very endearing plant: wearing a fluffy coat towards cold spring weather, how lovely!

Elämä, saniaiset ja paleontologia

 "Kuinka hauska oli keskustella ennen tuntemattomista asioista, saada uutta tietoa!"

Toden totta, tällä viikolla osallistuin Biosynteesi-seminaariin, jonka tämän vuoden teema oli biologinen ihmiskuva. Alustuksia esittivät paitsi Suomen yliopistojen parhaimmisto, myös paleontologian ja ihmisen evoluution uranuurtaja Richard Leakey.

 Suhteeni luonnontieteisiin on ollut aina hieman romanttinen. Tuttavapiiriini kuuluu useita biologeja ja ekologeja, jotka muistuttavat, ettei heidän työnsä ole vain metsässä käyskentelyä vaan "epäromanttista" laboratoriotyötä, tilastomatematiikkaa ja käppyröitä. Toisinaan myös tiukasti aikataulutettuja kenttätöitä.

 Siitä huolimatta tuntuu, että (melkein) pakahdun kun kuuntelen, mitä uutta on saatu selville kasviekologiassa, paleontologiassa, ihmisen ja muiden lajien evoluutiotutkimuksessa: niin huimaavia asioita! "On täällä eletty ennenkin."

 Osittain tunnen "lapsenmieleni" tai perustavan mielikuvitukseni heräävän. Kun luin lapsena John Readerin kuvakirjaa Alkumerestä maalle, tai myöhemmin Björn Kurténin paleontologiaa käsitteleviä romaaneja (tai Jean M. Untinen-Auelin hassua mutta niin sykähdyttävää paleofiktiota), pohdinnat saniaisten tai sapelihammastiikereiden maailmasta tai ylipäänsä käsittämättömän pitkästä luonnonhistorian ajasta saivat aina miettimään, eivätkö toiset ihmiset vaivaa mieltään näillä "elämää suuremmilla" mutta juurikin elämän suuruisilla asioilla? Kun ne ovat monin verroin kiinnostavimpia kuin omat pikku kolotukset. Ehkä juuri siksi tuntuu niin liikuttavalta mennä seminaariin, jossa näitä asioita työkseen tutkivat lajitoverini kokoontuvat.

Tietoasian jälkeen piti tehdä pieni retki katsomaan puistometsässä asustavia maapallon vanhuksia, saniaisia ja kortteita, joiden jäänteitä eli kivihiiltä nyt poltamme ja olemme saaneet monet lajit, ekosysteemit ja itsemme aikamoiseen pulaan. Jotenkin tässäkin tuntuu olevan kummaa merkitystä?

Richard Leakey nuorena muinaiskallon kera, kuin Hamlet konsanaan (kuva netistä).

*

This week I participated the seminar "Biosynthesis" at the University of Helsinki, including a lecture by Richard Leakey, a famous palaeontologist and a researcher of human evolution. All the lectures were highly interesting, and the collection of both natural scientific and humanistic views on humantity was very much needed on these times, when our relation or attitude to nature seems to be very problematic. My personal favourite is always palaeontology and palaeoecology, all that ancient flora and fauna... and what it has become in the extremely long run of time...

Today I went to meet local ferns and horsetails, those ancient species whose remains we are now burning as coal, and getting ourselves (plus many others) into serious problems.

Still, being near to these plants makes me so emotional about life, time, earth, meaning of everything...