Olemme menossa pimeätä kohti:
kohti sitä päivää, jolloin aamun ja illan hämärät sivuavat toisiaan, kohti jäniksen turkin valkenemista ja kohti karvan paksunemista tuuheassa ketunhännässä ja kohti rantavesien riitettä ja lintujen ja äänien kaikkoamista kohti ja metsän alastomuutta kohti ja kohti sitä hetkeä jolloin päivä pysähtyy, ääneti huomaamatta kuin raskassoutuinen vedentäyttämä vene ja alkaa painua pinnan alle, kohti ajan pysähtymistä.
No niinhän se on, syksy on aika ja paikka ja raskas vene.
Olisikohan elämänpiirin luominen (ja laatu) suosikkijuttuni taiteessa. Siis kuinka vaikkapa ihmishenkilö ja muut piirin toimijat niveltyvät toisiinsa. Se ei nimittäin ole mikään itsestäänselvyys, että tekijä osaisi tämän kuvata. Usein askaroidaan vain ihmistenvälisessä, tai jopa ihmismielen sisäisessä maailmassa, ikäänkuin muita sfäärejä ei olisikaan. Tai ettei kokemuksen keskipiste, vaikkapa päähenkilö, näihin muihin sekoittuisi.
ENSIMMÄINEN
LUKU eli ensimmäinen sarja sanoja ja mielikuvia. Tässä yritetään
saattaa tietoosi syyskuisen päivän muutamia hetkiä maisemasta sekä
joitakuita syyskuuhun liittyviä merkkejä kuten metsäkyyhkyjen parveilua,
teeriä, jäniksiä, lahnoja kuin myös merkkejä joiden merkityksistä emme
ole selvillä tässä piirissä. Ne ovat enteitä jonkin uuden alkamisesta ja
vanhan siirtymisestä tässä maisemassa ja viittaavat mateiden nousuun ja
jäniksen turkin valkoiseksi tulemiseen.
Mutta sitten on Paavo Rintala ja hänen vähemmän tunnettu kirjansa Keskusteluja lasten kanssa
vuodelta 1965. Olen lukenut kirjan noin joka vuosi löydettyäni sen sattumalta Arabianrannan
puoliromahtaneelta kirpputorilta vuonna 2000 (viimeisiä aikoja ennen alueen totaalista uudisrakentamista). En muista miksi sen ostin, tai olisinko osannut kirjaa muuten löytää. Hyvä että löysin; Rintalan tapa kuvata perheensä (tai no, saattaahan kyse olla täys-sepitteestäkin) elämänpiiri on hieno, hän ymmärtää tilan, ajan ja suhteiden ulottuvuuksia. Näiden ihmisten elämä on verkkainen, viisas, luonnonläheinen, tavallinen ja pieni mutta merkityksellinen ja erityinen, ajallinen ja ajaton.
Tässä elämänpiirissä ihmiset eivät elä ja touhua vain keskenään, vaan kalojen, tarinoiden, perinteiden,
ihmiskunnan historian, luonnonhistorian, vuodenaikojen, jänisten, koirien, maisemien, aistien, polkujen, merikarttojen, öljylamppujen, haulikkojen ja pianonsoiton kanssa.
Tätä on minun olemiseni: katselen ikkunasta, ajattelen syksyä aurinkoa ja mateita, tai katselen mökkini seiniä ja kuuntelen esineiden ääniä ja olemusta. Haulikoilla on oma puheensa, samoin lumikengillä, sorsastuskengillä, samoin messinkilangan pätkillä, sukelluspuvulla tai puolivalmiiksi solmituilla lohitapseilla.
Haluaisin olla Paavo Rintalan lapsi, tai vaimo, tai koira, tai koti.
Tai ainakin joku olisi saanut kertoa minulle lapsena luonnosta, politiikasta tai historiasta
samalla tavalla kuin Rintalan kertoja-minä.
Elämänpiirikäsitys on aina myös ihmiskäsitys.
(This is only in Finnish since the topic is about a Finnish-only book.)
