Hiirenkorvien aattona

Pääsiäisen pikavisiitillä Etelä-Karjalaan ehdin kävellä kirkonkylän laitamien lehtimetsät 

ja rantapolut, jäin kuuntelemaan ihmisten naputtelua ja puuhastelua pihoilla, 

ja kiersin vielä katsomassa vanhan hautuumaan kevätkukat, 

vaikka sain sitten pientä moitetta kahvipöydästä myöhästymisestä. 

(Keitettiin uudet kahvit! Kahvinkeittoon ei kyllästy ikinä.) 

Puolustuksen puheenvuoro: Pitäähän ympäristöä tutkailla tarkasti, 

ja se vaatii aina reitiltä ja poluilta poikkeamisen! 

Kakkosvyöhykkeellä kevät oli etelää jäljessä ja varjopuolen rannat vielä jäähyhmässä. 

Telkät, haapanat, joutsenet, punarinnat, peipot ja laulurastaat ilahduttivat kulkijaa 

kasvikunnan vielä pidätellessä.

Tänään Helsingissä tosin tutkin koivun silmuja: hiirenkorvat ovat vain tuntien 

(tai korkeintaan parin päivän) kysymys! Viime kevään merkinnän mukaan hiirenkorvat 

puhkesivat toukokuun 8. päivänä.

Samaan aikaan (21.4.) läntisen Saimaan rannalla viime vuonna:

Pääsiäiskotkotuksia

Pääsiäinen paranee vuosi vuodelta! Mistäköhän se johtuu?

Koska olen postihullu, pääsiäinen on mitä parhain tekosyy lähettää muutama kortti 

(tätä von Wrightin tipukompositiota en tosin raaskinut lähettää, se pääsee seinälle, 

taidetta nautitaan sesongin mukaan, haa!) sekä tädille suklaapaketin Mikkeliin. 

Eikö se ollutkin pääministeri, joka viime tai toissa vuonna hehkutti: 

"Pääsiäislahjat, mikä FANTASTINEN idea!" Hmm...

Hyötykasviyhdistyksen kranssikurssilla tein jo viikkoja sitten linnunpesäkranssin, 

jollaisesta olin haaveillut (munat ovat tyhjiä viiriäisenmunia).

Pääsiäisklassikko on myös lapsuuskyläni keraamikon tekemä ihana pieni lammas.

Sitrusomavaraisuutta kohti...?

Sain taannoin kissanhoitopalkaksi sitruksen taimen. Tuttava keräsi näiden siemeniä (pudonneita hedelmiä) kasvitieteellisessä puutarhassa Roomassa, ja laittoi Suomeen palattuaan itämään. Kasvin nimi on Citrus trifoliata, tai Poncirus trifoliata. Alku on lupaava, mutta kaupunkiasunnon olosuhteet eivät ole välimerellisten kasvien rytmille mitenkään ihanteelliset.

Näin jo sieluni silmin sitruunantaimeni tulevaisuuden...

Kuva netistä

Eläinkuvaajien aatelia...

Vietin päivän Mustikkamaalla ja Korkeasaaressa työasioilla, mutten malttanut olla ikuistamatta muutamia kohtaamisia.

Pesukarhujen valtakunnassa oli hiljaista, mutta aikani (yksinäni) aidan takana jutusteltuani yhdestä mökistä pilkisti utelias raitanaama.

Eläintarha ei ole vain ihmiseläinten katsetta varten; ilves seurasi hievahtamatta uutta naapuriaan, kuukausi sitten tullutta amurintiikeriä.

Metsäkissa puolestaan ei kyennyt pitämään silmiään irti naapurin leopardista. "Ai kauhee, miten se ny tolleen..."

Tiikeri oli tuotu Leipzigista Korkeasaareen kuukausi sitten. Mitäköhän se tuumasi muutosta? Oli pakko puhutella tiikeriä ja sanoa, kuinka pahoillani olen lajin nykytilanteen puolesta. Maailman viimeisiä tiikereitä viedään.

Luulen, että leijonan asema myyttisenä eläinkunnan kinginä johtuu sen karjunnasta. Käsittämätön äänen voima!

Jotain tulenpunaista ja pörheääkin vilahti silmäkulmassa...

... mutta ykkössuosikkini on silti lumileopardi, tuo mainio pötköhäntä ja jättitassu! Ihastelen evoluution kehittämää tarkoituksenmukaisuutta, vuoristo-olosuhteisiin täydellistä tasapainottaja-häntää ja valtavia tassuja, joitten pito on ylittämätön jyrkänteillä loikkiessa. Täpläturkki puolestaan maastoutuu lumisateen kirjavoimaan maisemaan.

 Maatiaiskanan loppupyllistys.